Alku oli kuten jokainen päivä tänä kesänä: hellettä eikä juurikaan tuulta. Puksuteltiin moottorilla Kalkkirannan kupeeseen, josta kuului jazzin jumputusta. Tarkoitus oli tyylikkäästi purjehtia rannan ohitse, joten vaihdettiin hetkeksi purjeisiin. Tuuli tyyntyi pian täysin, joten vaihdettiin takaisin moottoriin. Paitsi ettei moottori halunnut töihin, sillä käynnistysnaru jumiutui jonnekin sen sisuksiin. Tehtiin ensimmäisen kerran purjeilla laituriin kiinnittyminen.

Kapteeni räpläsi konetta jonkin aikaa. Naru ja sen myötä konekin alkoi taas pyöriä, joten matka jatkui. Suunnattiin Vitholmenin valkoisille kalliorannoille. Kalkkirannassa kelluessa oli huomattu, että sekä ison että fokan purjeet olivat hieman repeilleet. Tehtiin iltapuhteina hieman ompelutöitä, jotta repeämät eivät pahenisi ennen varsinaista paikkausta.

Aamulla herättiin usvaisaan (savusumuiseen), mutta helteiseen päivään. Aamupalaa syödessä seurattiin idästä kohti Helsinkiä suuntaavaa purjeveneiden jonoa. Päätettiin liittyä jonon jatkoksi ja palata Karhusaaren kautta kotisatamaan. Koska tuuli idästä, keksittiin harjoitella purjeilla liikkeelle lähtöä. Ensin ankkurin avulla keula menosuuntaan, jonka jälkeen purjeet ylös. Lähtö tapahtui varsin sujuvasti, vaikka ankkuri luisti eikä pitänyt paikallaan.

Kalkkiranta takanapäin

Valkean saaren rannalla

Iltapalaa kelpaa syödä tällaisen postikorttinäkymän äärellä

Isopurje oli revennyt takasaumastaan noin 30 cm.

Purjeveneiden jonoa kohti Helsinkiä

Kivi veden alla

Oltiin ylpeitä hienosta lähdöstä, kunnes kuului ”klonk-klonk”. Tietysti jotain jää huomaamatta ja tällä kertaa se oli väylämerkin viereinen kari, joka ei ollutkaan ihan väylämerkin vieressä. ”Klonk” kuului, kun kivi osui köliin. Toinen ”klonk”, kun köli taittui. Kolmas paukautti peräsimen irti.

Peräsimen alatappi oli taipunut, mutta se saatiin takaisin paikoilleen. Kölikin toimi, joten selvittiin säikähdyksellä. Peräsinremppaa olisi kuitenkin tiedossa. Päätettiin pysähtyä reitin varrella lounaalle Östholmenin retkisaareen, missä trangialla keiteltiin pataa ja käytiin uimassa. Tuuli tyyntyi, minkä vuoksi päätettiin jatkaa loppumatka moottorilla. Mutta moottori oli taas eri mieltä.

Östholmenissa lounaalla

”Sopii yrittää tähän muillakin purkkareilla”

Varppaamista

Tällä kertaa perämoottorin naru oli niin jumissa, ettei sitä saatu räpläämällä takaisin toimintaan. Kotimatkasta oli tulossa pitkä. Kapteenin kikkavarastosta löytyi varppaaminen, jolla päästiin kiertämään Östholmenin takaa selälle. Varppaaminen toimii niin, että laitetaan mies ankkurin kanssa keulaan. Ankkuri heitetään niin pitkälle kuin jaksetaan, ja sitten vedetään venettä sinne suuntaan.

Heti välittömästi, kun vene oli irti rannasta, peräsimen tappi katkesi. Ankkuroitiin niille sijoillemme. Kaiveltiin työkalupakista kaikenmallisia pultteja, klipsuja ja rautalankaa. Viritelmällä saatiin peräsin pysymään jotakuinkin paikoillaan. Jatkettiin sitten varppausta kohti selkää. Selällä päästiin purjeet ylhäällä kellumaan 2-4km/h tuntinopeudella eteenpäin. Matka sujui leppoisasti.

Paikattu peräsin

Ukkosen puuska

Kuului kaukaista jyrinää. Usvaisesta maisemasta ja pilvistä ei osannut sanoa, mistäpäin myräkkä oli tulossa. Säätutkakin näytti olevan epäkunnossa, mutta todennäköisesti jotain oli saapumassa etelästäpäin. Tehtiin suunnitelmat laituriin saapumiseen, jotta tehtävät olivat molemmille selvät, mikäli tilanne äityisi pahaksi. Tuuli alkoi puhaltaa hieman kovempaa ja kapteeni yritti ohjata suorinta reittiä maaliin.

Peräsimen viritelmä ei kestänyt tuulta ja se hajosi säpäleiksi muutama sata metriä ennen satamaa. Kapteeni alkoi tekemään uusintakorjausta. Perämies päästi fokan löysälle ja vahti, ettei törmätty rantoihin tai muuhun liikenteeseen saaren ja mantereen välissä.

Perämies katsoi saaren ylle ja kommentoi: ”Se ukkonen on nyt tuossa, lasketaanko fok…” Samantien iski valtava puhuri. Vesi-Veijo kallistui niin paljon, että istumalaatikko hörppäsi vettä. Kapteeni huusi vääntöä ihailevalle Perämiehelle: ”Löysää skuutti, löysää skuutti, löysäääää skuuttiiii!” Sekunnit ovat joskus pitkiä, mutta skuutti löytyi ja vene kipusi takaisin ylös. Kapteeni nakkasi ankkurin. Pimeys laskeutui.

Kun hurjin myllerrys hyytyi ehkä kahden minuutin kuluttua, perämies kiipesi keulaan pudottamaan fokan alas. Fokan skuutti roikkui irrallaan eli jotain meni siellä suunnassa rikki. Peräsin saatiin solmittua jonkinmoiseen kasaan. Vaihdettiin litimärkinä sadevaatteisiin. Tuulta ei ollut enää juuri ollenkaan, joten nostettiin ankkuri ja linkutettiin eteenpäin. Lopulta jäljellä olivat vain salamat ja sade eikä tuulta ollenkaan.

Kaivettiin airot esille. Perämies ohjasi, kun kapteeni meloi. Välillä molemmat meloivat. ”Tätä ei kai lasketa purjeilla rantautumiseksi”, vitsaili kapteeni, kun Vesi-Veijo oli saatu kiinnitettyä laituripaikalleen puolilta öin. Jälkeenpäin molemmat totesivat, että mikään muu ei tässä episodissa pelottanut kuin hurjat monihaaraiset salamat, joita paukkui ympärillä. Väsytti vietävästi.

Seuraavaksi Vesi-Veijon seikkailuissa on edessä useampia huoltoja.

Holkki on puskenut ulos peräsimestä, joka on myös hieman ratkennut

Lähemmin tarkasteltuna myös ylempi tappi on taipunut