Vesi-Veijon uusin lisävaruste on vedenkestävä Sonyn Xperia tabletti, jossa on Karttakeskuksen Taskuloisto navigointiohjelma. Koska Jullessa ei ole suojaavaa koppia, tabletti päätettiin myyntilupauksia epäillen varustaa suojapussilla. Kätevää on, kun purjehdushanskat ovat kosketusnäyttöyhteensopivia eli sormenpäät paljaina eikä suojamuovi haitannut sekään. Mutta auringon häikäisy haittaa kopittomassa veneessä ja se kun läpyskää ei saa järkevästi mihinkään kiinni. Matkan aikana palattiin uusmediasta nopeasti takaisin vanhoihin merikarttoihin ja pikkunavigaattoriin.

Paukkuliivit päivittyivät veneen katsastuksen aikoihin uusiin Baltic-merkkisiin, koska aiemmat näyttivät niin paljon merimatkoja nähneiltä, ettei myyjä suostunut enää myymään vaihtopatruunaa.

Vanha lisävaruste eli matkaradio toimii moiteetta edelleen. Varsinkin hitaasti vastaiseen kryssiessä, kun etenemistä ei tunnu tapahtuvan laisinkaan, radio saa soitella matkamusiikkia. Mietittiin nyt, että jos seuraava vene olisi nimeltään ”Muruseni”, niin sillä olisi sitten oma tunnusbiisi valmiina.

Ensimmäinen retkikohde oli Pirttisaari, josta Kapteeni ei enää muistanut juuri mitään. Kurvattiin tällä kertaa saaren keskiosista epävirallista väylää ”Höyrylaivalaiturin” ohitse.

Tämän retkiruuan nimi on makkaramössö.

Vaikka Pirttisaaren retkisatama oli virallisilta paikoiltaan täynnä… aina yksi Vesi-Veijo saadaan hilattua rannemmaksi parkkiin kuin kukaan muu uskaltaa. (Kapt. huom. Vaikka tilaa näyttää olevan Vesi-Veijon ja rannan välissä, niin heti pinnan alla makailee suuri kivi. Kiven huomaa oikeastaan vain siitä, että poijut loppuvat ja toki huomioimalla ystävällisten naapuriveneilijöiden varoitukset).

Maanantai aamuna lämpöaalto herätti viimeistään yhdeksältä. Miehistö lähti tutustumaan Pirttisaaren Makkarauddeniin (voiko niemellä olla parempaa nimeä?). Puolustusvoimien aikakaudelta riitti nähtävyyksiä.

Tämä kahden asunnon rivitalo täydellisellä merinäköalalla on nyt valitettavasti purkukuntoinen.

Makkarauddenin kärjestä etelään näkyy retkeilyalueen toinen niemi Lerviksudden. Niiden välissä näkyy väijyvän myös kari.

Niemen tutkimusretki jatkui merkitsemättömille poluille kallioiden väliin..

..ja piikkilanka-aitojen läpi murtautumiseen.

Kevyen purkkilounaan jälkeen matka jatkui kohti pohjoisempia vesiä. Tätä kuvaa ottaessa käytiin keskustelu: ”Se nostaa purjeet, noniin, nyt se menee sitten heittämällä ohi”. Joe17 ei ole kilpailuviettisen vene.

Matkalla tehtiin varikkopysäkki Helsingin kaupungin retkisaareen Kaivokariin. Sen pohjoisenpuolen syvään kalliorantaan mahtuu useampi vene pysäköimään. Saaren itäpuolella nähtiin septitankki ja pohjoispuolen saaressa näytti olevan myös retkiveneilymeininkiä.

Varikkopysäkillä tavoitteena oli tutkia kölin tilanne. Koko matka epäiltiin, että köli on jumittanut yläasentoonsa eikä vetonarusta kiskomalla tapahtunut mitään. Meriveden lämpötilana huikeat +15C kapteeni ei ruvennut sukeltamaan, mutta ”varvaskopeloinnilla” selvisi, että köli on alhaalla. Sitten hieman varpaalla avittamalla, köli saatiin nostettua, mutta ilman alapuolen avitusta se ei nouse veneestä nostonarua kiskomalla nyt lainkaan. No, näinpäin jumittavan kölin kanssa voi elää yhden purjehduskauden.

Porvoossa vierassatamapalvelut olivat muuttuneet. Vierassataman huoltotiloina toiminut asunto kadun toisella puolen on remontoinnin jälkeen saanut ilmeisesti vakiasukkaan. Kaupunki on virittänyt sen tilalle vierassataman takanurkkaan parakkikompleksin, jossa ovat vessat, suihkut ja pyykinpesukone. Tilat olivat ahtaat ja kömpelöt eikä uutuudesta huolimatta tuntuneet lainkaan paremmilta kuin aiempi huoltamo. Kuvassa Vesi-Veijon masto lyhyimpänä (ei voisi arvata ).

Sanottua Vesi-Veijosta sarjaan (turisti Porvoossa): ”I have never seen so small sailing boat. Ever.”

Paluumatkalla kisailtiin taas s/s Runebergin kanssa. Otettiin parin tunnin varaslähtö, josta Emäsalon sillalle asti puksutettiin moottorilla vastatuuleen. Virallinen tuulensuunta oli itä, mutta joki, saaret ja ilmeisesti merituuli, muuttivat tuulensuunnan eteläksi. Pysähdyttiin kaffepaussille, tutkittiin tuuli- ja aaltoennusteet, jonka perusteella fokka vaihtui vanhaan pieneen sotaratsuun.

Todellisuudessa aallokkoa ei ollut juurikaan (kiva!) ja tuulta piisasi jopa niin, että Vesi-Veijo kiisi aaltoja ennästysvauhdilla yli 11 km/h myrskyfokalla. Runebergilla kestikin tavanomaista pidempään saavuttaa pikkuhirmu, mutta kohtapa sitä taas katseltiin horisonttiin katoavia perävaloja.

Loppumatkasta tuuli tyyntyi hieman, joten myötäisen osuudella vaihtui lennossa fokka normaaliin kokoon. Purjeen vaihtaminen lisäsi nopeutta +1 km/h ja loppuetappi kuljettiin n. 6-8km/h. Matkaan lähteneet valkonaamat palasivat parin hellepäivän jälkeen retkeltä punaniskoina.

Yhdistyksen hallinnoiman Lerviksuddenin rannalta löytyi yksi kallionkulma, johon päästiin rantautumaan. Myöhemmin karttaa tarkemmin ihmetellessä, todettiin, ettei se kallio kuulunut retkeilyalueelle. No, jokamiehenoikeudella pidettiin kurnivien vatsojen rauhoittamiseksi ruokatauko.

Karppaajan retkimenuussa tällä kertaa tarjoiltiin grillimakkaraa ja kukkakaali-couscousia.

Tiskivuoro hoiti osuutensa nk. hiekkapesumenetelmällä.

Saaren biojätehuolto otti välittömästi tehtäviinsä kukkakaalin muruset.

Kylläisenä jaksoi sitten katsella hieman ympärilleen. Niemen keittokatos edusti viimeisintä valoisaa retkikatosmuotia.

Karttoihin merkittyä muistoristiä ei löydetty, mutta sen sijaan kompastuttiin mm. yhteen niemen kahdesta tykistä.

Bunkkeri oli niin pimeä, ettei perämies päässyt uteliaana ovea pidemmälle.

Ukkosenkaltainen jyrähtely ajoi retkeläiset eteenpäin ja siirrettiin paatti turvallisempaan säilöön Svartvikenin laituriin tutkan valvovan silmän alle. Lahden pohjassa oleva merivartioasema näytti hylätyltä ja ilmoitustaulu kertoikin, että tulli oli muuttanut mantereelle 2010. Paikka on tätä kirjoittaessa myynnissä Oikotiellä.

Ennen nukkumaanmenoa haahuiltiin hieman ihmettelemässä muita saaren hylättyjä rakennuksia ja heinittyneitä teitä. Äkäiset hyttyset ajoivat miehistön pikaisesti takaisin veneelle.