Trailerille asettelu osoittautui edelleen varsin hankalaksi. Nostopaikka laiturin vieressä on ahdas, epätasainen ja hiekkainen. Olisi pitänyt tyytyä ensimmäiseen asentoon, mutta piti säätää. Lopputuloksena todettiin, ettei vinossa olevaan traileriin saa mitenkään venettä suoraan ja köliä keskelle.

Perämiehen kumpparissa oli tällä kertaa reikäkin eli kuivin jaloin ei urakasta selvitty.

Pohjaan oli tarkertunut levää ja simpukoita runsaasti sekä pilssi oli täynnä vettä, joten venettä puhdistettiin useampana viikonloppuna noston jälkeen. Talvisijoituspaikaan oli ilmestynyt kesän aikana leikkimökki pitämään seuraa Vesi-Veijolle talviunilla.

Puolessa välissä alkoi näkyä uhkaavampia pilviä ja kaiveltiin lisää vaatetta ylle. Porvoossa oli ilmeisesti aarre kätkössä sateenkaaresta päätellen.

Kurvattiin takaisinpäin Kaunissaaren edustalla. Tuuli mukavasti eikä sade ehtinyt yllättää tänä purjehduspäivänä.

Puomi kiinnitetään mastoon, jossa sitä voi liikutella ylös-alas ruuvia löysäämällä. Mastossamme on musta teippi merkkaamassa ylintä suositeltavaa korkeutta. Tässä yläasennossa puomi on silloin, kun purje ei ole ylhäällä ja kattoluukkua avataan. Purjehtiessa puomi on niin alhaalla kuin mahdollista, koska uusi purje on maksimikokoinen ja tarvitsee kaiken mahdollisen tilan, jotta sen saa kireäksi. Jos puomi on liian alhaalla, se ottaa kiinni kattoluukkuun eikä pääse liikkumaan kunnolla.

Puomin alasvetäjä eli kikkatalja kiinnitetään maston juureen. Kikkataljaa tarvitaan erityisesti myötätuulella.

Skuuttiköysi kiinnitetään istumalaatikon pohjalle. Puominnostin on köysi mastosta, jolla puomi pidetään ylhäällä, silloin kun purje on alhaalla. Puomin päätä on pidetty mustekalalla takavantissa, silloin kun purje on alhaalla. Mustekala estää puomin turhan huojumisen edestakaisin.

Isopurjeen alareuna pujotettiin vanhassa purjemallissa puomiuraan. Uudessa purjeessa uraan pujotetaan vain yksi takakulmassa kiinni oleva ”juoksija” ja purjeen alareuna on muuten vapaana. Alareunan etukulma kiinnitetään hakasella mastonpuoleiseen päähän.

Takakulma kiristetään köydellä puomin takapäähän. Köyttä varten lisättiin puominpäähän köysilukko, josta purjeen kireyttä voidaan helposti tarvittaessa säätää. Vanhassa purjemallissa kireyttä ei juuri säädelty.

Purjeen yläkulmaan kiinnitetään nostinköysi ja etureunan alkua pujotetaan mastossa olevaan kouruun. Lopuksi purje laskostetaan puomin päälle ja kiinnitetään mustekaloilla odottamaan nostamista. Nostettaessa koko purjeen etureuna vedetään kiinni maston kouruun.

Parkkeerattiin lounaalle Östholmenin retkisaareen vanhan hyväksi todetun grillipaikan kohdalle. Verrattuna alkukesän keikkaan, veden pinta oli nyt matalammalla. Vesi-Veijoa ei saanut koivun kohdalle parkkiin, vaan se piti jättää hieman sivummalle.

Lounaaksi syötiin makoisaa poronkäristystä ja nuudeli-pastaa. Paluumatkaksi saatiin harvinaisen täydellinen tuuli. Ensi sivumyötäistä ja sitten myötäistä. Tehtiin reittiennätys.

Kuvassa kyytiläiset ruokalevolla hytissä päällystön puurtaessa kannella Matka päättyi tyylipuhtaaseen rantautumiseen purjeilla.

Seuraavana sunnuntaina purjehtimassa oli mukana autokuski. Alkuun sää oli pilvinen ja hieman synkkä, mutta poutaantui pian matkan alettua. Tuulensuunta oli kääntynyt viikontakaisesta nyt itäiseksi. Otettiin poikkeuksellisesti suunta länteen ja mikäli aavalla aallokko antaisi myöten, jatkettaisiin matkaa aina Helsinkiin saakka.

Östholmenin kohdalta aukeni näkymä aavalle, jossa kuhisi paljon purjeveneitä. Siitäkin pystyi toteamaan, että aallokko oli siedettävä ja keli erinomainen. Käännyttiin siis kohti Helsinkiä. Vuosaari läheni virsikirjamuodostelmassa ja aallot antoivat lisävauhtia.

Aurinkolahden edustalla sijaitsee Kalliosaari, jossa retkeilijöille on rakenneltu keittokatoksia sekä vessoja. Rantauduttiin suojan eli lännen puolelle. Kalliorannassa syvyyttä oli enemmän kuin riittävästi ja kalliossa kiinnityskoukkuja. Länsipuolella kallion päällä on epävirallinen vanha nuotiopaikka. Eteläisellä ja itäisellä rannalla on uimareille sopivaa hiekkarantaa.

Runsaan grillimenun jälkeen ja Kapteenin uitua oli aika kääntyä kotimatkalle. Aallokko oli voimistunut sen verran, että valittiin rannanläheinen reitti takaisin Vuosaaren sataman edestä.

Sataman jälkeen tuuli oli suoraan vastaan, joten vaihdettiin moottorille. Kahvihammasta vielä kolotti, joten poikettiin Karhusaaren kauppaan sumpille. Rantautuminen sujui kuin Strömsössä, joten autokuski totesi miehistön kehittyneen viime vuodesta. Kapteeni hankki kaupasta vielä kajuutan kuivatukseen Torrbolleneita.

Vesi-Veijo lähti Kapteenin ja Perämiehen ohjaamana leiriä kohden perjantaina 22.7. Vastatuuli oli luonnollisesti jälleen vallitseva tuulensuunta, mutta perille päästiin. Matkalla pysähdyttiin Onasin ulkoilualueella syömään.

Onasin ranta ei ollut kovin hyvä, sillä Vesi-Veijolle löytyi juuri ja juuri riittävän syvä kohta, mutta nousevat aallot keikuttivat venettä aika paljon. Rantauduttiin kuitenkin ruokataukoa varten. Rannalla huomattiin, että alue jatkui vielä niemen toisellekin puolelle, josta olisi ehkä voinut löytyä tuulensuojaisampi paikka. Ei kuitenkaan lähdetty siirtämään venettä, vaan ruoan jälkeen jatkettiin matkaa.

Tuuli oli noussut sen verran, että ei rantauduttu Partiopoukaman eteläkärkeen, vaan lähdettiin etsimään reittiä suojaiseen saunarantaan. Rannan lähestyessä joutuivat merikortin ja navigaattorin lukutaidot koetukselle. Löydettiin kuitenkin karien välistä väylä Poukaman suojaiseen saunarantaan, josta tuli sitten Vesi-Veijon satamapaikka leirin ajaksi. Myöhemmin selvisi, että Partiopoukamassa olisi ollut kolmas rantautumismahdollisuus alueen länsilaidalla, jossa on oikein poiju veneitä varten. Poijua hyödynsi leirin aikana kolme isompaa purkkaria, kun Espoosta ja Porvoosta saapuivat sikäläisten meripartiolippukuntien alukset.

Perämies lähti kotiin ja töihin jo seuraavana päivänä rakennusleirin alussa. Vesi-Veijo suuntasi kolmen miehen voimin hakemaan lainattua Scout-jollaa niemen toiselta puolelta. Scoutin laidasta paljastui isohko repeämä, jota ei oltu huomattu aiemmin. (Kuva ensimmäisen lasikuitukerroksen jälkeen).

Päätettiin kokeilla paikkaustaitojamme ja otettiin Scoutti kuitenkin hinaukseen.

Paluumatka sujui muuten hyvin, mutta karikossa kulkevan mutkaisen väylän kohdalla Vesi-Veijo harhautui hieman ja jäi lujasti kölistään kiinni aika suurelle ja laakealle kivelle. Kokeiltiin veneen heiluttamista, ankkurin heittoa ja moottorilla irrottamista, mutta ilman tulosta. Kapteeni vaihtoi uimahousut ja poistui veneestä tutkimaan tarkemmin kiveä. Vierelle sattui yksi pariskunta kanootilla, joka vei ankkurin pidemmälle, mutta kalliopohjassa ei se saanut otetta. Samoihin aikoihin läheisestä mökkirannasta saapui soutuvene apuun. H-veneen omistaja oli huomannut Vesi-Veijon ongelman ja tuli auttamaan irrottamisessa. Hänellä olikin kokemusta, koska kuulemma ”joka kesä täytyy ainakin kerran karille ajaa”.

H-veneen omistaja hyppäsi vantteihin roikkumaan, kyydissä olijat tulivat myös samalle laidalle, kun kapteeni työnsi vedestä käsin. Näin saatiin riittävä kallistus aikaan, jolla Vesi-Veijo irtosi kiveltä. Leirissä oli jo odoteltu meitä syömään, mutta kukaan ei meinannut uskoa, että oltiin karilla puolisen tuntia.

Kivi oli outo tapaus. Vahingosta viisastuneena Kapteeni saapui ruokailun jälkeen parin apulaisen kanssa poijuttamaan turvallisen väylän. Mutta vaikka kolme henkilöä etsi uiden sitä kiveä, jolle Vesi-Veijo oli jumittanut, sitä ei löytynyt. Kivestä saatiin kyllä näköhavainto myöhemmin leirillä, mutta palatessa paikalle se oli taas kadonnut.

Tässä karille ajossa Vesi-Veijolle ei käynyt mitään. Veneen irroitusyritys alkoi siinä mielessä väärin, että Kapteeni kevyimpänä lähti ensin uimaan. Kyydissä olijat tosin myöhemmin antoivat ymmärtää, että jos uintimatkaa olisi ehdottanut matkustajille, niin tuskin olisi ollut aikaa edes vaihtaa uima-asua päälle.

Toinen karille ajo sattui leirin ekana varsinaisena päivänä maanantaina, kun leiriläiset pääsivät ensimmäistä kertaa kokeilemaan kanootteja. Kanootit olivat etelärannan matalassa lahdessa, johon Vesi-Veijolla ei ollut mitään asiaa. Tarkoituksena oli, että melonnan yhteydessä viedään aina muutama leiriläinen kerrallaan purjehtimaan ja vaihdot suoritetaan merellä kanooteilla.

Etelälahden suu on aika kapea ja sitä on vaikea havaita läheltäkään. Kapteeni oli tilannut yhden kanootin lahden suulle vastaan navigointia helpottamaan, mutta se ei tullut sinne ajoissa. Päästäkseen saunarannasta etelärantaan Vesi-Veijo joutui tekemään pitkän kaarroksen, koska läheisten saarien ja rannan välinen salmi on hyvinkin matala. Vesi-Veijon etsiessä etelärannan lahdensuuta tapahtui pieni navigaatiovirhe ja jouduttiin liian pitkälle erään luodon väärälle puolelle. Tarvinneeko sanoa, että ko. puolella oli hyvin vähän vettä, mutta sitäkin enemmän kiviä. Joe17-purkkareissa on yksi suunnitteluvirhe: puoliksi kippaava köli mahdollistaa 0,5 metrin syväyksen, mutta peräsin ulottuu n. 70-80 cm syvyyteen. Kiville kun jouduttiin, niin köli nousi kuten pitääkin, mutta peräsin ei. Tällä kertaa peräsin oli hieman sivuttain (käännösyritys) ja kivi repäisi alemman holkin kokonaan irti ja palan peräsintä siinä samassa.

Heitettiin ankkuri hetkeksi ja nostettiin peräsin veneeseen. Leiriläisten purjehditus jäi siihen ja palattiin saunarantaan moottorilla ohjaamalla. Vaikka moottoriohjaus sopiikin joihinkin veneisiin, niin se ei selvästikään ole paras tapa ohjata Joea. Päästiin kuitenkin takaisin saunarantaan ilman enempiä haavereita. Vaurioiden tarkastelussa todettiin, että vain peräsin oli kärsinyt vaurioita veneen peräpeilin säilyessä ehjänä. Hyvä uutinen, koska venettä ei tarvinnut toimittaa korjaamolle.

Paluun jälkeen alkoi soittelu vakuutusyhtiöön, vahinkotarkastukseen sekä 118:n kautta paikallisille venekorjaamoille. Lisäksi piti alkaa pohtimaan, miten Vesi-Veijon saa takaisin kotisatamaan ilman peräsintä. Kapteeni ehti jo pyytää lähistöllä asuvien Joe-veneiden omistajien yhteystietoja Joe-purjehtijoilta, josko joku uskaltaisi lainata peräsimen kotimatkaa varten. Edellisen kesän pitkään kestänyt korjaamoreissu oli vielä hyvin tuoreessa muistissa.

Mutta joskus on tuuriakin. Ensimmäinen soitto venekorjaamoihin tärppäsi ja vietiin peräsin leirinjohtajan autolla Porvooseen JFK Serviceen korjattavaksi. Peräsin luvattiin perjantaiksi, mutta se olikin noudettavissa jo keskiviikkona. Kustannuksetkin jäivät huomattavasti edellistä peräsinrikkoa alhaisemmiksi, joten vakuutusyhtiötäkään ei vaivattu sen enempää.

Ohjelman täytteisen leirin aikana purjehdukset Vesi-Veijolla jäivät tekemättä. Leiriläiset pääsivät tutustumaan veneeseen muutama kerrallaan niin, että nousivat kyytiin keulasta ja sen jälkeen poistuivat uimatikkaita myöten. Leirin pienimmille tämäkin oli jo seikkailu. Leirin puolessa välissä posti toi odotetun paketin, josta löytyi Partiopurjehtijoiden lippu sekä viiri.

Leirillä kyllä purjehdittiin, mutta Kapteeni päätti käyttää siihen Scout-jollaa, joka oli saatu paikattua. Yhteistyössä tuki- ja vaihtoaluksena toimineen soutuveneen kanssa on kuitenkin vielä hieman treenattavaa. Scoutin lähtiessä ensimmäiselle purjehdukselle kaikkia köysiä ei vielä laitettu paikalleen, vaan tarkoitus oli laittaa ne merellä soutuvenettä ja ankkuria hyväksikäyttäen. Vaikka Scoutin syväys onkin vain n. 15 cm ja siinä on kippaavat köli ja peräsin, väylä Partiopoukaman saunarannasta merelle on kuitenkin liian karikkoinen, jotta siitä haluaisi purjehtia.

Soutuveneellä kesti lähdössä, joten lähdettiin edeltä Scoutilla, soutaen. Karikoista selvittyämme jäimme odottelemaan soutuvenettä, mutta sitä ei kuulunut. Aikamme odoteltuamme aloimme nostamaan purjeita omin voimin. Purjeiden nostaminen ja köysistön virittäminen onnistui, vaikka veneessä ei Kapteenin lisäksi ollut yhtään purjehduskokemuksen omaavaa henkilöä.

Hetken aikaa purjehdittuamme soutuvenekin tuli niemen takaa näkyviin, vain palatakseen sen taakse melkein samantien. Jonkin ajan kuluttua soutuvene uskaltautui hieman pidemmälle ja sieltä huudeltiin jotain mitä ei Scouttiin saakka kuultu. Purjehdittiin lähemmäksi, mutta koska soutuvene oli strategisesti sijoittunut karikon taakse, ei ollut toivoakaan päästä riittävän lähelle. Tuuli tuli soutuveneestä päin, joten äänet eivät kantaneet Scoutista sinne eikä soutuvene tullut viittoilusta huolimatta lähemmäksi.

Aikamme pyörittyämme ja kun kaikki olivat saaneet kokeilla ohjaamista, Kapteeni päätti suunnata rantaanpäin. Toiveena oli saada hinausapua soutuveneeltä väylän pahimman kohdan ajaksi. Ko. kohta oli siis hyvinkin kapea ja vastatuulessa siinä ei oikein luovita. Soutuvene pysytteli kuitenkin karien takana piilossa ja vasta, kun Scoutilla lähettiin yrittämään väylää pitkin, he tulivat huutoetäisyydelle. Kuulemma ruoka oli ollut valmista jo jonkin aikaa, mutta soutuveneen viestintälogiikka jäi hämäräksi.

Lopulta saatiin hinausköysi soutuveneeseen, mutta ongelmat eivät olleet siltikään ohitse.

Soutajina oli kaksi nuorta partiojohtajaa, jotka eivät saaneet venettä kulkemaan suoraan. Jonkin ajan kuluttua airot annettiin vain toiselle tilanteen selkeyttämiseksi, mutta kävi ilmi, että soutajalle oli jäänyt harrastusmoodi päälle. Soutaja kun harrastaa taitouintia, mikä se näkyi siinä, että alle 100 metrin matkalla soutuvene teki viidesti 360 asteen käännöksen.. Partiojohtajat tarvitsevat selvästi tukiopetusta soutamisessa.

Päästiin kuitenkin sen verran eteenpäin, että selvittiin vaikeimmaista kohtaa ohitse ja päästiin taas purjeilla eteenpäin.

Seuraavalla koulutuskerralla lähettiin taas kahdella veneellä liikenteeseen ja tällä kertaa soutaja sai veneen kulkemaan riittävän suoraan. Hyvin läheltä mennyt ukkoskuuro ajoi meidät kuitenkin nopeasti pois mereltä. Lasten iloksi koulutusmielessä kaadettiin Scoutti pari kertaa lahdella saunarannan tuntumassa.

Leirin loppuvaiheessa Kapteeni lähti toisen partiojohtajan kanssa palauttamaan Scouttia. Koska tuuli mukavasti ja nyt oli masto ylhäällä, Scoutti luonnollisesti purjehdittiin takaisin. Matalan syväyksen johdosta oikaistiin matalan salmen kautta. Kapteeni oli varma että Scoutin köli ottaa ainakin muutaman pohjakosketuksen, varsinkin kun jouduttiin luovimaan samassa paikassa, missä Vesi-Veijon peräsin hajosi. Mutta outoa kyllä, yhtään osumaa yhteenkään kiveen ei tullut, vaikka Scoutinkin köli ulottuu lähes metrin syvyyteen. Tuntemattomia ovat karien sijainnit.

Viikon jälkeen perjantaina oli aika suunnata kotisatamaan. Tuuli oli juuri Vesi-Veijolle sopiva ja kaiken lisäksi myötäinen. Miehistöksi Kapteeni sai kaksi nuorta johtajaa, joista toinen navigoi ja ohjasi suurimman osan paluumatkasta. Muutaman tunnin kuluttua Vesi-Veijo rantautui kotilaituriinsa Sipoossa.

Parin päivän helteessä retkeily leväisillä vesillä saa olon nihkeäksi. Möholmenin uimasaaressa vesi näytti vielä kirkkaalta.

Parkkeerattiin itäpään laituriin uimatauolle ennen kotiinpaluuta. Meriveden raikkaana jaksoi paremmin kantaa kaikki nyssäkät, kassit ja pussukat paatista autolle.

Suojasta ulapalle päästyämme selvisi, että tuulta on tänään riittävästi. Tietenkin vastaista, mutta päästiinpä purjehtimaan.

Oltiin kuultu juttuja, että Pellingin lossin kohdalla on palveluita. Niin olikin. Tirmo niminen bensis, kauppa ja ravintola. Syötiin siellä lounasta ja täytettiin vesikanisterit sekä täydennettiin elintarvikevarastoa. Paikalla oli paljon väkeä, joten esimerkiksi kaupasta oli syöty kaikki jäätelöt.

Matka jatkui ja ärsytti puksuttaa kapeassa väylässä taas moottorilla vastatuuleen, kun vastaan lipui kevyesti ja helposti myötäiseen purjehtivia kollegoita. Suunnitelmana oli yöpyä Onaksen retkisatamassa. Suunnitelman muuttui, kun saavuttiin Äggskärin selälle. Siellä vastaan puski noin metrinen vaahtopäinen aallokko. Tohatsu aloitti kiukuttelun moisessa höykytyksessä eikä kukaan miehistön jäsen suostunut nostamaan purjeita.

Tehtiin suunnanmuutos pohjoiseen ison Emäsalon saaren suojaan. Tuulta riitti sielläkin, mutta aallokko oli siedettävämpää pienelle purtilollemme. Nostettiin taas purjeet. Sivu-vastaisella Vesi-Veijolla pääsee 5,4 solmua eli 10 km/h. Siinä vauhdissa vene alkaa jo kallistua ja perämies ei jaksa käsivoimin kiskoa fokkaa tiukemmalle.

Urheilusuorituksen jälkeen oli kiva päästä rantautumaan Emäsalon pohjoispäässä olevaan retkeilyalueeseen Stornäsudenniin. Rannassa on kiinnistyskoukkuja, mutta matalaa, joten veivattiin tovi venettä sellaiseen kulmaan, ettei köli osunut pohjaan.

Rannalla odotti vastaanottokomitea: kaksi wannabe-laivakoiraa, jotka väijyivät käskyä hypätä kyytiin. Valitettavasti tällä kertaa norkoilu ei tuottanut tulosta.

Stornäsudden oli suosittu retkikohde ja onkipaikka. Sen huomasi täysistä roskiksista, vessapaperittomasta veskistä ja kalastajista, joita ilmaantui melkein kuin olisivat vuorotöissä. Veneessä nukutti hyvin, vaikka viereisen väylän aallot välillä keinuttivatkin.

Heikko tuuli oli vastainen, joten puksuteltiin moottorilla.

Nähtiin kaikenlaisia saaria. Tämän nimi on ruotsiksi Emmarocka ja suomeksi tietenkin Ämmärukka.

Vastaan tuli yleisöpurjehduksella Loviisan ylpeyden aihe Österstjärnan.

Iltapäivän helteessä rantauduttiin Liljfjärdenin laituriin. Lähistöllä oli useita Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen retkisaaria: Hästö, Fallholmen ja Hamnholmen.

Lilfjärdenissä oli nuotiopaikka, roskikset, vessa ja kaivo, jonka vesi ei ollut juomakelpoista. Lisäksi metsän siimeksessä oli iso mielenkiintoisesti muotoiltu keittokatos. Helteen paahteessa katoksella oli leppoisaa laitella ateriaa. Tällä kertaa Tikka masala marinoitua tonnikalaa ja riisiä hedelmäsalaatin kera.

Illalla oli erinomainen tilaisuus harrastaa ongintaa veneen istumalaatikosta. Taktiikkana oli ensin vaihtaa onkeen isompi koukku, joka mahtuu isompien saaliiden suihin eikä tarvitse keräillä pieniä sinttejä.

Kotkan Maretariumissa oli opittu, että suurimmat ahvenet köllöttävät pohjalla. Eli mitä syvemmältä ongitaan, sen isompia körmyniskoja saa.

Ensimmäinen osuma ei ihan toteutunut taktiikan mukaisesti.

Toisella kertaa nousi epätavallinen saalis (ei ahven, ei kiiski, ei särki). Useiden selvitysten (multimediaviesti googlettajalle, kalapelikortit) jälkeen päädyttiin siihen, että se oli lahna. Petoa kuvatessa se tietenkin karkasi takaisin mereen…

Lopputuloksena illan onginnalle oli pari pientä lahnaa ja ahventa, jotka palautettiin kasvamaan. Viimeinen keskikokoinen ahven imaisi ison koukun mahalaukkuunsa asti. Kala kuoli kirurgin käsittelyssä, joten se päätyi iltapalaksi. Paistettiin ahven nuotiopaikalla ja osansa sai myös naapuriveneen laivakoira Riko.

Malliesimerkki saaresta.

Levää oli nyt ilmaantunut ja sitä riitti koko matkalle.

Illansuussa saavuttiin perille merihotellin rantaan. Vitosella olisi päässyt saunomaan, mutta tyydyttiin suihkuun. Yöllä ei päässyt vessaan.

Sapokanlahden vierasvenesatama on valittu viime vuoden vierasvenesatamaksi. Johtuen kai hulppeasta uudesta saunarakennuksesta rannassa. Yö maksoi 20 euroa, mikä oli koko matkan kallein satamamaksu. Satamaa pyöritti Cafe Segeli, jonka terassit notkuivat väkeä.

Rantautumisen jälkeen etsittiin ruokapaikkaa ja päädyttiin Maretariumin taakse Vanhaan Fiskariin. Ehdittiin juuri lounastarjoiluun. Kylläisinä siirryttiin ihmettelemään Maretariumin kaloja. Siellä näytillä oli suomalaisia fisuja 10 kiloisesta hauesta, vimpaan ja valkoiseen sampeen asti.

Kalojen jälkeen oli aika pestä pyykkiä. Iltapala saatiin, kun käytiin moikkaamassa Merjaa.

Perjantai aamu valkeni helteisenä. Ruipelo sorsa luuli, että Vesi-Veijolla tarjoiltaisiin aamupalaa.

Väärin arvattu. Aamiainen tarjoiltiin lahden toisella rannalla kahvila Tulikukossa.

Aamiaisen jälkeen tallusteltiin Kotkan keskustassa ja päädyttiin valtavan hienoon uuteen merimuseoon. Aiemmin oli suunniteltu, että mentäisiin sinne Vesi-Veijolla, koska museolla oli oma vierasvenelaituri. No, pääsi sinne kävellenkin. Museossa oli kiva olla, kun ulkona paahtoi hirveä helle. Ihmeteltiin mm. miten 49er-veneessä voi olla genaakkeri 33 neliötä?

Bongattiin taas hassu koiraparkki, joka oli tällä kertaa poliisiaseman lupaosaston vieressä.

Museolta palattuamme oli aika jatkaa matkaa.