Heinäkuun 16. iltana kännykkä piipitti, kun ilmestyi Norkullalandettiin kaksi uutta geokätköä. Vesi-Veijo oli parkissa ihan nurkilla. Mutta oltiin juuri palattu Porvoosta, jossa käytiin geokätköilytapahtumassa uudella juhannusviikolla hankitulla Sunwind27-purjeveneellämme. Päivän riennot väsyttivät, joten untenmaat voittivat. Kapteeni kuitenkin laittoi herätyskellon soimaan loma-aamuna kello 7.

Koska aamulla kukaan ei ollut vieläkään kätköjä löytänyt ja tiesimme yhteysaluksen kulkevan noin yhdeksän aikaan, piti lähteä rivakasti liikkeelle. Haalittiin vara-varusteet, koska valtaosa veneilytarvikkeista oli muuttanut jo uuteen purteen. Edes kahvia ei ehtinyt juoda.

Vesi-Veijo odotti rannassa valmiina kilpajuoksuun. Tutuilla vesillä puksuteltiin lievään vastatuuleen Norkullalandetin laituriin, jossa oli pari yöpyjävenettä. Sitten kiireen vilkkaa saaren sisuksiin kännykän vanhoilla maastokartoilla. Kätköissä odottivat tyhjät logikirjat eli FTF oli meidän

Kolmas bonuskätkökin löytyi, mutta koska se oli jäänyt jumiin kätköjen julkaisuprosessiin, sen virallinen ykkössija jäi seuraaville. Saarikierroksen jälkeen pysähdyttiin vihdoin kahville uudessa Seasong travelsin kahviossa. Poistuttiin sen jälkeen saarelta tyylikkäästi purjehtien.

Syyskuun 3. Vesi-Veijolla käytiin lounasretkellä Sipoon retkisaaressa Furuholmenissa. Paluumatkalla poikettiin Bässen-luodolle. Perämies kirmaisi kirjaamaan nimen geokätköön kapteenin pidellessä venettä rannalla.

Menomatkalla auringosta ei ollut tietoakaan. Tuuli oli navakka ja aallokkoakin jonkin verran. Merisumu kadotti saaria yksi toisensa jälkeen näkyvistä, vaikka navigaattorin mukana tultiin lähemmäksi. Skogsholmeniin päästyämme keli parantui kuin taikaiskusta.

Saaren satamalaituri sijaitsee pohjoispuolella ja sen varusteluun kuuluu muutama poiju. Laiturin lähellä on veneseuran vuokraama sauna ja yksi mökkiasukas, muutoin alue on retkikäytössä. Saaressa on lisäksi kesäasukkaina lauma lampaita, jotka bongattiin geokätkön kirjaamis- ja tutkimusretkellä. Länsipuolelta voi tarkkailla Vuosaaren satamaan suuria laivoja.

Tehtiin trangialla uudet perunat, makkaraa sekä jälkiruuaksi popcornia. Paluumatkalla tuuli ei jaksanut kuljettaa ihan loppuun asti. Sääennusteen lupaama aurinko teki tehtävänsä ja poltti miehistön nahkat punaisiksi.

Juhannusaattona Vesi-Veijo suuntasi merelle sääennusteen synkkyydestä huolimatta. Sää oli harmaa, mutta lämpimämpi kuin viime vuonna. Purjehdimme Kalkkirannan ohitse itään Löparön viereistä väylää. Neljän metrin väylälle saavuttaessa alkoi sade ja tuuli tyyntyi kokonaan. Ehdittiin siis kastelemaan purjeet. Pysähdyttiin paluumatkalla Norkullalandetin retkialueelle tekemään sapuskaa. Yksi savuttava kokko nähtiin rannassa.

Muutama tuulenhenkäys herätti toivoa purjehduksesta. Pikkuhiljaa kun päästiin Norkullalandetin eteläpuolelle, alkoi tuulikin kuljettaa Vesi-Veijoa. Furuholmenin kieppeillä olikin jo sopiva keli. Tämä oli itseasiassa ensimmäinen shortsi-keli.

Furuholmenin lahti oli aika täynnä, mutta yleensä Vesi-Veijolle löytyy joku rakonen, kuten myös nyt.  Ruokailun yhteydessä käytiin hakemassa kätkö myös täältä. Paluu kotisatamaan sujui ilman erityisempiä tapahtumia.

Pysähdyttiin perinteiselle taukopaikalle Östholmeniin ruokailemaan ja hakemaan geokätkö. Rantautumisen jälkeen tuli katsottua kätkön sijaintia tarkemmin (rantautumiset päätetään yleensä ankkuripaikan sopivuuden, ei kätkön sijainnin perusteella) ja todettiin että osuttiin lähes kohdalle. Yleensä kapteenin kännykän hidas gps etsii vielä itseään siinä vaiheessa kun perämiehen on jo kätkön nollapisteellä. Tällä kertaa perämies jäi tosin kuin nalli kalliolle.

Kätkökierrosta jatkettiin saaren ympäri. Samalla perämies uitteli Motonetin käsinpoimittuja matoja eri puolilla saarta, mutta yhtään kalaa ei tullut, ei edes nykäisyjä.

Saareen on kyllä tehty ihan hienot pesutilat jo joku aika sitten, mutta eipä ole tullut kokeiltua.

Päiväretken jälkeen palailtiin pikkuhiljaa kotisataan.

Vesi-Veijo kun on kooltaan mikä on, niin päätimme suosiolla jättää purjeet alas matkalla saareen. Luoviminen seitsemän hengen miehistöllä olisi ollut turhan haastavaa eikä vieraita viitsinyt komentaa kannen allekaan hienona kesäpäivänä.

Norkullalandetissa aloittettiin luonnollisesti eväillä ja vierailulla näkötornille. Sen jälkeen päästiin tositoimiin, eli jätettiin osa porukasta perämiehen johdolla rannalle ja lähdettiin tyttöjen kanssa purjehtimaan.  Etupurjeeksi valikoitu vanha ’myrskyfokka’ jotta nuoremmatkin pääsivät käsittelemään purjeita. Kapteeni huolehti isosta ja valvoi ohjailua.

Tuulta oli juuri sopivasti, joten kaikki pääsivät kokemaan vauhdin hurmaa sekä kokeilemaan käännöksiä.

Tässä kohden täytyy kyllä ihmetellä joidenkin kanssaveneilijöiden hinkua kylkikiinnitykseen. Laituriin oli purjehdustuokion aikana tullut pari venettä niin että blokkasivat käytännössä kaikki poijupaikat. Jonkun veneen miehistö oli kuulemma käväisemässä ’ihan pikaisesti’ näkötornilla (käytännössä tunti ellei enemmänkin). Sen on huomannut että ’ihan nopea visiitti’ ei juuri koskaan sitä ole.

Onhan se kylkikiinnitys toki mukavampaa ja helpompaa ja itsekin harrastamme sitä lastauksen aikana, jos on paljon tavaraa taikka heikosti liikkuvia matkustajia mukana. Mutta heti kun lastaus/purku on saatu suoritettua niin vene kyllä hilataan poijuun.

Onneksi perämies sai maista käsin raivattua tilaa Vesi-Veijolle niin että päästiin hakemaan saaressa odotelleet matkustajat.

Paluumatka kotisatamaan taitettiin taas moottorilla vanhimman tytöistä ohjataessa veneen perille.

Kuulemma purjehdus veti vertoja matkan muillekin kokemuksille

Käytännössä reivaaminen tarkoittaa purjepinta-alan vähentämistä. Vesi-Veijossa tämä tehdään niin, että etupurjeena on pienin mahdollinen purje eli veneen ostossa periytynyt myrskyfokka, joka tunnetaan myös nimellä Vanha Sotaratsu vuodelta 1963. Sillä on pinta-alaa arviolta kolmasosa normaali-fokkaan verrattuna. Sotaratsun merkitys on testeissä kuitenkin koettu kovassa tuulessa veneen ohjaamisen kannalta korvaamattomaksi. Sotaratsun huono puoli on sen ikä, sillä se on moneen otteeseen paikkailtu ja venytelty eikä lopullinen ratkeaminen ole monen vuoden päässä. Kovassa tuulessa purjeen alareuna pärisee kuin pieni moottorisaha.

Isopurjeessa pinta-ala pienenee siten, että purjeen alaosaa lyhennettään kiinnittämällä eli reivaamalla sitä noin 40 cm ylempää puomiin. Silloin purje ei nouse ihan maston huippuun saakka.

Kuvassa näkyy, kuinka isopurje ja sotaratsu eivät ylety normaaliin tapaan maston yläosaan.

Isopurjeen etukulmassa maston ja puomin kiinnityskohdassa on reivikorkeudella pieni lenkki, johon etukulma voidaan vaihtoehtoisesti kiinnittää. Kiinnitimme sen tällä kertaa purjeen alakulman lenkkiin sakkelilla.

Ison purjekankaassa keskellä on kaksi läpivientiä, metallirenkaalla vahvistettuja reikiä, joihin on viritetty köydenpätkiä, joilla purje voidaan kiinnittää reivikorkeudelta puomin ympäri.

Takakulmassa isopurjeessa on reivauskorkeudella läpivienti, jonka läpi saadaan köydellä takakulman kiinnitys ja kiristys.

Puomissamme rapulukko, johon saa takakulman köyden kiristettyä ja lukittua.

Reivaamalla purjeiden vetovoima laskee alemmas, jolloin vene jaksaa paremmin pysyä suorassa voimakkaan tuulen kallistusvääntöä vastaan.

Harjoituksessamme kiersimme Möholmenin saaren lähtemällä vastaiseen itäänpäin. Luoviminen oli poikkeuksellisen haasteellista, koska saaret muuttivat tuulen suuntaa ja aiheuttivat puuskissa jopa tuulen suunnan totaalista kääntymistä noin 60 astetta. Kapeissa saarten ja kivien väliköissä Vesi-Veijo kääntyili siis tiuhaan tahtiin. Välillä tuntui, että palattiin askel taaksepäin tuulensuunnan muuttumisen lisäksi, kun luovin aiheuttaman vauhdin hidastumisen seurauksena vene sorti silminnähtävästi (”valui taaksepäin tuulen ja aallokon mukana”) ennen kuin purjeet alkoivat uudelleen vetämään. Myötäisessä meno hieman rauhoittui, mutta kova tuuli piti huolen, ettei ratista ei voinut leppoisasti hellittää koko matkan aikana.

Kierrokseen meni aikaa noin kaksi tuntia ja sivutuulessa sekä myötäisessä huippunopeudessa päästiin Vesi-Veijon maksimiin eli 9-10 km/h. Vauhtikin jo kertoo, että purjeiden reivaus oli tällä reissulla todella tarpeen. Täysillä purjeilla vastaiseen luoviminen olisi ollut paikoittain mahdotonta, koska liian kovassa tuulessa veneen ohjaamiseen tarvittavat käsivoimat eivät enää riitä. Liian iso fokka vääntää keulaa niin, ettei peräsintä saa käännettyä vastakkaiseen suuntaan ja toisaalta fokan skuutit pureutuvat hauenleukoihin niin syvälle, ettei niitä saa irti ja ilman hauenleukoja fokkaa ei pitele mitenkään (kokeiltu tämäkin).

Lopuksi vielä täsmennys, että reivaaminen kannattaa aina kuin mahdollista tehdä ennen reissuun lähtemistä. Reivaukset on helppo avata, mutta kiinnitys keskellä kovaa keliä on suoritus sekin.

Kalkkirannanselällä ihmeteltiin, kun osa tutuista saarista horisontissa eivät näkyneet sumun takia. Viereisen saaren takanakin näytti olevan samaa vaivaa. Maallikkona ilmiö näytti erittäin paljon merenpintaan pudonneilta pilviltä, mutta ehkä oikea termi on osittainen merisumu?

Saaret ilmeisesti käänsivät tuulta sen verran, että vaikka Kierroksen kulkusuunta muuttui, oli tuuli vastainen puolikierosta. Taukopysäkiksi valittiin Östholmenin tuttu koivun viereinen grillipaikka.

Grillimakkarat käristettiin tervaksisilla nuotiopuilla.

Viime reissulla trangian pihdit (leuat, otin jne ) teki mystisen katoamistempun. Uusi varaosa on himppasen kiiltävämpi kuin iäkäs muu astiasto…

Ruokailun jälkeen kapteeni pesi Vesi-Veijon kyljet ja kannen kävellen meren pohjassa (matala ranta). Ja toinen puoli miehistöä uitti matoja – ei minkään näköisiä kaloja tässä rannassa.

Paluumatkalla päästiin myötäiseen ja sivumyötäiseen, joten UPS-purje hoiti yksinään kierroksen loppupuolen kuljetuksen.

Rantauduimme Norkullalandetin retkisatamaan, jossa oli pikkupaattien lisäksi kaksi isoa puista purjealusta Svanhild ja Valborg.

Juhannuksen retkimenu eli nakkeja pekonikääreessä nautittiin vesisateessa.

Kaunissaaressa olisi ollut aurinkoisempaa…

Viikingitkin uhmasivat juhannussäätä. Läpimärkinä poistuimme paikalta ennen kuin valloittajat pääsivät maihin.